Tyttäreni sai lihastautidiagnoosin kaksivuotiaana ja muutamia vuosia sen jälkeen Nuuksiossa järjestettiin vammaisratsastuskokeilu. Menimme paikalle ja tyttäreni pääsi kipuamaan ihanan suomenhevosen selkään. Silloin hän oli vielä liian pieni ratsastusterapiaan, mutta muutamaa vuotta myöhemmin asia tuli ajankohtaiseksi ja saimmekin Kelan sponsoroimana kokeilla heppailua. Tallin tuoksu, hevosen lämpö ja kaikki se, mitä tallilla tapahtui sai jonkun liikahtamaan sisälläni. Mistä olinkaan ollut paitsi monta vuotta? Tästä alkoi uusi matka hevosten ja tallien maailmaan.
Nuorempi, terve tyttäreni, aloitti seitsemänvuotiaana ratsastustunnit, enkä enää voinut vain katsella maneesin reunalla. Niinpä kaivoin kamat kellarista (ok, vanhat ratsastushousut eivät enää menneet päälle, piti ostaa uudet..) ja palasin tuntiratsastajaksi. Ensimmäiset tunnit olivat silkkaa piinaa, tärisin kauttaaltani ja olin aivan varma, että en osaa, uskalla enkä pysty. Jotenkin sain kuitenkin itseni koottua (hevosta en niinkään…) ja sain käynnin ja ravin kulkemaan. Laukannosto oli pitkään iso mörkö, ja alkuun treenasinkin laukkoja joko liinassa tai vain nosto + pari askelta. Vähitellen sekin alkoi sujua.
Huomasin, kuinka olin joskus aivan rättipoikki tallille mennessäni. Saatoin vielä satulahuoneessa miettiä, että ehkä vain lähden kotiin, en jaksa, en osaa, ei huvita. Alkutunti saattoi mennä väsyneissä merkeissä, mutta jossain kohtaa unohdin väsymyksen ja muiden asioiden miettimisen, ja tunnin jälkeen olin virkistynyt ja hyvinvoiva. Ajatukset kulkivat selkeämmin ja illalla tuli uni helposti.
Nyt meidän perheessämme sekä minä että kaksi tytärtäni harrastamme ratsastusta – jokainen omalla tavallaan ja omalla tasollaan. Juttelemme hevosista ja poneista, katselemme niiden kuvia Instasta ja seuraamme kisoja televisiosta. Kun aikanaan sain kuulla, että tyttäreni on vaikeasti liikuntavammainen, ajattelin, ettemme voisi tehdä mitään kivaa yhdessä. Onneksi olin väärässä, sillä talli- ja hevosharrastus on yhdessätekemistä parhaillaan. Aina ei tarvitse kiivetä hevosen selkään nauttiakseen lajista, vaan pelkästään tallilla käyminen ja eläinten parissa touhuaminen laskee sykettä ja nostaa mielialaa.
Kirjoittaja on Kissankulman eläinpihan vakiokävijä ja suuri suomenhevosten ystävä
